Ilmasto lämpenee, kasvukausi pitenee ja suomalaiselle maataloudelle aukeaa monia uusia mahdollisuuksia. Mutta vaikeasti ennakoitava sään vaihtelu pysyy ja ääri-ilmiöt saattavat jopa yleistyä ‒ ja juuri ne ovat se viheliäin kasvintuotantomme haaste. Kesällä 2017 ”vilun kasvattaessa viljaa” satotappiot eivät suuresti puhuttaneet, vaan kasvustojen kehittymisen hitaus höystettynä ennätyksellisen runsailla sateilla.
Lämpenee, lämpenee…
Kasvukausi 2017 tuskin yllätti historian valossa, mutta se ei tee siitä yhtään siedettävämpää. Jo vuosisatojen ajan pitkittynyt, viileä ja sateinen kasvukausi on ollut se yleisin katojen syy. Sato ei välttämättä jää alhaisiksi, mutta sitä ei onnistuta korjaamaan, ainakaan laadukkaana.
Verrattaessa kesää 2017 viime vuosikymmenten kasvukausiin maltillinen lämpösumman kertymä ei sinällään hätkäytä. Sen sijaan kautta Suomen nähtävissä oleva kasvukausiemme lämpeneminen on silmiinpistävää, verrattaessa osittain päällekkäisiä jaksoja, 1970‒2000 ja 1985‒2015 toisiinsa. Eikä lähihistoriamme kuuluisin katovuosi 1987 aiheuta vääristymää, sillä se sisältyy kumpaankin vertailujaksoon. Kun esimerkiksi Etelä-Suomessa aiemmalla jaksolla todennäköisyys sille, että lämpösummaa kertyi kunkin vuoden tyypillisen kylvöpäivän alusta elokuun loppuun vähintään 900 astetta, oli yli 90 prosenttia, vuodesta 1985 alkavalla jaksolla tämä todennäköisyys päti myös 1000 asteen lämpökertymään.
Kesien lämpenemisen lisäksi myös syksyt ovat lämmenneet. Todennäköisyys, että Etelä-Suomessa päästään 1200 asteeseen syyskuun loppuun mennessä on kasvanut vajaasta 70 prosentista yli 90 prosenttiin ja vastaavasti 1300 asteeseen pääseminen reilusta 30 prosentista lähes 80 prosenttiin.
Lämpenemistä on tapahtunut myös pohjoisemmassa. Itä-Suomessa, Maaningalla todennäköisyys vähintään 1100 asteen kertymälle oli aiemmalla jaksolla 60 prosenttia, sittemmin lähes 80 prosenttia ja 1200 asteen osalta todennäköisyys on kasvanut vain reilusta 20 prosentista lähes 60 prosenttiin. Eteläisen Suomen menneiden kasvukausien lämpötilat hellivätkin nykyään jo Maaningan kasvustoja. Pohjois-Pohjanmaalla, Haapavedellä 1100 asteen lämpösummakertymä oli harvinaista ensimmäisellä jaksolla jääden reiluun 15 prosenttiin. Sittemmin sama kertymä toteutuu jo yli 60 prosentin todennäköisyydellä.
Ja sitten viilenikin äkisti?
Vuosi 2017 jää pitkän aikavälin lämpösummakertymien tarkastelussa alimpaan neljännekseen. Tätä vuotta viileämpiä kesiä on toki koettu keskimäärin kerran pari vuosikymmenessä: vuonna 2008, edelleen 1998 ja 1993, mutta selvästi toistuvammin 1980- ja 1970-luvulla. Syyskuun loppupuolen lämpösummakertymä oli kuitenkin tavanomaista hitaampaa, mikä pysäytti tyystin sadon tuleentumisen. Toisaalta vuosia, joina syyskuun puoliväliin mennessä on kertynyt lämpösummaa vain parisen kymmentä astetta vuotta 2017 enemmän, on edelleen rutkasti Etelä-Suomessa, joskaan ei pohjoisemmassa, missä kesät tuntuvat lämmenneen todenteolla.
Päättyneen kasvukauden katoihin on etsitty monia muitakin syitä kuin hitaasti kertyvä lämpösumma, kuten runsaat sateet ja puintikaudella pitkälle iltapäivään jatkunut sumu. Säteilykertymätkin jäivät vähäiseksi. Nämä kaikki ovat toki yhteydessä toisiinsa.
Ilmastokestävyyttä voi parantaa ‒ myös niinä haasteellisimpina vuosina
Kasvukautemme eivät ole olleet, eivätkä tule olemaan veljeksiä keskenään ilmaston muuttuessakaan. Tämä edellyttää varautumista sään vaihteluun ja ääri-ilmiöihin. Valtion satovahinkokorvausjärjestelmä on ollut lakkautettuna vasta toista vuotta ja sen korvaaja, satovahinkovakuuttaminen on vielä tunnusteluasteella. Vakuutukset eivät kuitenkaan kata nyt koettujen kaltaisia katotilanteita, joissa vahinko ei liity suoranaiseen satotappioon vaan viileän ja sateisen kasvukauden aiheuttamiin korjuuhaasteisiin.
Viileä ja sateinen kasvukausi ei toki ole tavaton poikkeama ”suomalaisessa säänmaisemassa”. Se on kuitenkin jälleen kerran osoittanut haasteellisuutensa. Viljelijä voi hyvinkin varautua erilaisiin satotappioita aiheuttaviin, hetkellisiin säähaittoihin kuten kuivuuteen, korkeisiin lämpötiloihin ja jossain määrin runsaisiin sateisiin sekä tietty kasvintuhoojariskeihin monipuolistamalla tuotantoaan. Ilmastokestävyyttä voi siis parantaa jo sillä, että viljelyssä on eri kasvilajeja, jotka poikkeavat kehitysrytmiltään toisistaan, jolloin niillä on erilainen herkkyys altistua tiettynä ajanhetkenä esiintyvälle stressille. Monipuolinenkaan kasvilajivalikoima ei välttämättä pelasta päättyneen kaltaisilta ja katoon johtaneilta olosuhteilta.
Viljelijät voivat käyttää alueensa lämpösummakertymien todennäköisyyksiä lajikevalinnan ohjenuorana. Mitä pidemmän kasvuajan tietty lajike vaatii ja mitä epätodennäköisempää on, että kyseinen lämpösumma kertyy alueella, sitä pienempi viljelyala sille kannattaa valjastaa suhteessa aikaisempaan lajikkeeseen. Lajikkeiden aikaisuuseroja hyödyntämällä viljelijä voikin merkittävästi parantaa ilmastokestävyyttä juuri viileinä kasvukausina. Lajikkeiden lämpösummavaatimuksia löytyy Luken tutkimustulostietokannasta.
Lämpösummakertymien todennäköisyyksiä tullaan hyödyntämään OPAL-Life -hankkeessa arvioitaessa alueellisia ja tilakohtaisia mahdollisuuksia monimuotoistaa viljelykasvi- ja lajikevalikoimaa ja varautua ilmastoriskeihin.
Kirjoittajat:
Pirjo Peltonen-Sainio, tutkimusprofessori, pirjo.peltonen-sainio@luke.fi
Lauri Jauhiainen, erikoistutkija, lauri.jauhiainen@luke.fi